Girl with problems
Kumpa osaisin sanoa teille mitä ajattelen. Pää lyö tyhjää, mutta kuitenkin täynnä ajatuksia. Hyviä ja huonoja. Tänään on meidän vuosipäivä poikaystävän kanssa. Päivä meni ihan erilailla kuin ajattelin. Itkulta ja riidalra ei vältytty. Päivä, jona en haluaisi riidellä.. En vaan voi itselleni mitään. Olen sekaisin. Äh. Tämäkin postaus on yksi sekamelska. Ei tästä saa mitään selvää, tosin ei minustakaan.
Ehkä huomenna olisi parempi päivä.
Kuvaamataidon tunti.. Piti etsiä isosta kuvavalikoimasta kaksi kuvaa jotka kuvastavat hyviä ja huonoja puoliani. Valitsin kuvat, joissa toisessa on vauva ja toisessa koira.
Vauva-kuva kuvastaa lapsellisuuttani ja sitä, että minulla on kauhea vauvakuume. Haluan lapsen, vaikka tiedän etten pysty huolehtimaan pienestä lapsesta juuri tässä vaiheessa elämääni. Eli tämä kuvastaa huonoa puolta.
Koira-kuva kuvastaa taas niitä hyviä päiviänin. Itse omistan koiran, lähes saman näköisen kuin tuossa kuvassa. Koirani saa minut aina hyvälle päälle, joten tämä kuvastaa hyviä puoliani.
Tiiättekö sen tunteen kun syytetään jostain mitä ei ole tehny? Kukaan ei usko sua, koska oot joskus aikoja sitten tehny typerästi. Miten saan noi uskomaan etten liity asiaan millään tavalla? En mitenkään. Kauhee olo. En kestä. Tekee mieli sanoa tehneeni niin miten minun uskotaan tehneen, mutta se olisi väärin. En todellakaan halua syitä niskoilleni jonkun toisen tekemästä asiasta. Piina vain jatkuu, mistä saan voimia tällä kertaa?
Uneton yö edessä, huomenna koulua. Innostus nollassa. Mutta pakko, ei ole muuta vaihtoehtoa. Pakko läpäistä kurssit.
Ehkä nukahdan enkä enää herää tähän painajaiseen.
Apua!!! Viisitoista minuuttia ruokatuntiin, olemme menossa mäkkäriin kaverieni kanssa, koska kaverini haluavat niin. En halua jäädä yksin, joten on mentävä mukaan... Se siitä herkkulakosta.
Ehkä paastoan, väitän syöneeni juuri. Eieiei en vain jaksa itseäni. Lihavaa minua. Minä laiskapaska, joka ei ole jaksanut mennä edes salille torstain jälkeen. Tänään on pakko päästä salille ja olla syömättä. Pakko! En voi lihota enään.
Mitä pitäs ajatella taas tästä kaikesta? Oon ilonen, nauran, hyppelen onnesta, mutta mun sisällä on tyhjiö. Jotain puuttuu. Mitä multa puuttuu? Sen mäkin haluisin tietää. Tuntuu että en enään jaksa, silti jokin saa mut yrittää päivä päivältä vaan enenmän.
Istuin tänään autossa poikaystävän kanssa. Katsoin kun hän rauhallisesti ajaa autoa ja kuuntelee musiikkia. Katsoo minua hetken ja hymyilee. Tuolloin tajusin taas kuinka paljon häntä rakastan. Se pieni hymy, saa minut hyppimään onnesta. Miten näin pieni asia voi saada minut näin onnelliseksi? Rakastan häntä.
Ruokahaluni on edelleen heikko, hieman parempaan suuntaan ollaan menty, mutta vielä on parannettavaa. Herkuttelen ihan liikaa, se saa minut vihaamaan itseäni vielä enemmän. Yksinäisyys ja herkuttelu vie voiton. Paha pois minusta. Hyihyihyi. Katoa. Olisimpa ilmapallo, niin kevyt, että lähden lentoon. Voisin vain leijailla maailman ääriin ja nähdä maailman ihan eri näkökulmasta ja lopulta pudota takaisin maanpinnalle.
Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin? En minä ainakaan.
Muutama hyvä päivä takana ja viikonloppu edessä, luultavasti ihan kauheat päivät edessä. Pelottaa edes miettiä mitä viikonloppu tuo tullessaan. Poikaystävä lähtee jonnekkin huittisiin, kauas pois juuri kuin haluaisin viettää aikaa kahdestaan.
Viikonlopun aikana pitäisi tehdä koulutehtäviä, mutta en taida kuitenkaan jaksa tehdä yhtään mitään koko viikonlopun aikana. Löydän itseni kuitenkin vain,makaamasta omasta sängystä neljän seinän sisältä, yksin.
Yksknäisyys pelottaa. Niinkun kaikki muutkin asiast tällähetkellä. Kävin tänään labrassa, seitsemän putkea.verta, ihan järkyttävän paljon. Yäk.
Pelotti hieman laittaa omaa kuvaa tänne, mutta uskalsin kuitenkin. Kuvassa on poikaystäväni, hyvä ystäväni ja minä. Ja hyi, herkuttelen ihan liikaa!! Kokoajan jokin herkku laukussa mukana. Hyi minua. Ällöttää. Yäkyäkyäk. Pakko poistaa läskit itsestäni. Hyihyihyi. Olen ällöttävä.
Siitä on viikko, kun viimeksi kirjoitin. En vain ole löytänyt sanoja ajatuksilleni.
Sisimpäni on täysin murentunut. Kaikki suunnitelmat ovat kariutuneet. En enään osaa sanoa miltä elämäni näyttää viikon päästä, tai edes ajatella minkälaista elämäni olisi vuoden päästä. Pelkään menettäväni minulle sen tärkeimmän ihmisen, poikaystäväni.
Eilen, vappuaattona minulla oli psykiatriaika, jossa oli mukana myös sairaanhoitaja. Sain siellä hyvin uskoteltua heille, että olen kunnossa. Etten tarvitse osastohoitoa, enkä pitkäaikaista hoitosuhdetta erikoissairaanhoidonpiirissä. Nyt minulle on sovittu seuraava aika parin viikon päähän. Onneksi.
Äh, miksi valehtelen olevani kunnossa, kun sisimpäni huutaa enemmän apua kuin koskaan.
