Tänään mielessä on pyörinyt kaikenlaista, olen miettinyt miltä elämäni
näyttää kuukauden päästä, vuoden päästä ja viiden vuoden päästä.
Tuohon on todella vaikeeta vastata. Tulevaisuuden suunnitelmat on ihan auki.
Tai perjaatteessa mulla on ajatus, aion opiskella, mennä ammattikorkeaan.
En halua jäädä pelkäksi lähihoitajaksi. On vain vielä aika auki miksi kouluttaudun.
Haluan seurustella vielä vuosienkin päästä nykyisen poikaystäväni kanssa,
haluan vanheta hänen kanssaan, mutta kuinka kauan hän jaksaa minua,
jos en paranekkaan nopeasti? Jos masennukseni ja muut oireet kestävät
vielä useita vuosia..jaksaako hän minua, vai hylkääkö hän minut niinkuin
kaikki muutkin? Toivon ettei näin kävisi, mutta en tiedä.
Masentavaa edes miettiä.
Tänään on ollut kuitenkin suhteellisen hyvä päivä, kunnes tulin kotiin.
Kauhea huuto ja meteli. Ei yhtään omaa rauhaa.
Kaikki kiukuttelee jostakin, mikään ei ole kenelläkään hyvin.
Tekisi mieli lähteä lenkille, ulos, tupakalle, mutta kroppa sanoo ei.
Mun muutama luokkalainen järkyttyi tänään aamulla, sain ihan
puun takaa ahdistuspaniikkikohtauksen. Tuntui että taju lähtee hetkellä
millä hyvänsä. En ollut kertonut heille, että kohtaukset ovat arkipäivääni.
Eihän kukaan heistä ole ennen edes nähneet kohtauksiani, joten
he eivät ymmärtäneet mistä on kyse, ja alkoivat panikoimaan.
Tuon jälkeen minua ei jätetty yksin, vaikka kuinka vakuutin pärjääväni.
Kohtauksia tänään on tullut tähän mennessä neljä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti