Don't wish anything

Anteeksi. En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan yhtään mitään. Syy on erittäin yksinkertainen, en tiedä enään mitä tänne kirjottaisin, en aina halua olla se masentunut, kenen päivät koostuu vain itkusta ja yksinäisyydestä, työnteosta ja koulusta, ahdistuksesta ja masennuksesta.

Mutta eipä mulla muutakaan asiaa ole, taas vitutuksen multihuipentuma päällä. Vihaan itseäni tällä hetkellä enemmän kuin milloinkaan ennen. Miksen osaa hallita sanojani/tekemisiäni?

Aloitin autokoulun ja kesätyöt, koulukin loppui jo tiistaina. Pettymys koulumenestykseen on huipussaan, tai no, jokaiseen asiaan mitä teen milloinkin. Mikään ei onnistu.

Anteeksi, että vain valitan ja olen ihan masis. Mutta tältä musta on tuntunut jo jonkun aikaa.

Kävin keskiviikkona psykiatrillani,joka päätti lopettaa hoitoni. En kuulemma tarvitse enään psykiatrin palveluita. Perjaatteessa hypin ilosta, ettei enään tarvitse käydä siellä, mutta loppupeleissä se on vain huono asia. Nyt en välttämättä parane kunnolla, vaikka välillä meneekin paremmin. Lääkkeitä toki syön edelleen, jos ne pitäisivät minut kasassa.

 

Miksi olen tälläinen? Kertokaa minulle.

Vihaan tätä, kaikkea mitä olen.

Uhg

Kumpa osaisin sanoa teille mitä ajattelen. Pää lyö tyhjää, mutta kuitenkin täynnä ajatuksia. Hyviä ja huonoja. Tänään on meidän vuosipäivä poikaystävän kanssa. Päivä meni ihan erilailla kuin ajattelin. Itkulta ja riidalra ei vältytty. Päivä, jona en haluaisi riidellä.. En vaan voi itselleni mitään. Olen sekaisin. Äh. Tämäkin postaus on yksi sekamelska. Ei tästä saa mitään selvää, tosin ei minustakaan.

Ehkä huomenna olisi parempi päivä.

Kuvaamataidon tunti.. Piti etsiä isosta kuvavalikoimasta kaksi kuvaa jotka kuvastavat hyviä ja huonoja puoliani. Valitsin kuvat, joissa toisessa on vauva ja toisessa koira.

Vauva-kuva kuvastaa lapsellisuuttani ja sitä, että minulla on kauhea vauvakuume. Haluan lapsen, vaikka tiedän etten pysty huolehtimaan pienestä lapsesta juuri tässä vaiheessa elämääni. Eli tämä kuvastaa huonoa puolta.

Koira-kuva kuvastaa taas niitä hyviä päiviänin. Itse omistan koiran, lähes saman näköisen kuin tuossa kuvassa. Koirani saa minut aina hyvälle päälle, joten tämä kuvastaa hyviä puoliani.

Why me?

Tiiättekö sen tunteen kun syytetään jostain mitä ei ole tehny? Kukaan ei usko sua, koska oot joskus aikoja sitten tehny typerästi. Miten saan noi uskomaan etten liity asiaan millään tavalla? En mitenkään. Kauhee olo. En kestä. Tekee mieli sanoa tehneeni niin miten minun uskotaan tehneen, mutta se olisi väärin. En todellakaan halua syitä niskoilleni jonkun toisen tekemästä asiasta. Piina vain jatkuu, mistä saan voimia tällä kertaa?

Uneton yö edessä, huomenna koulua. Innostus nollassa. Mutta pakko, ei ole muuta vaihtoehtoa. Pakko läpäistä kurssit.

Ehkä nukahdan enkä enää herää tähän painajaiseen.

I need help!!!

Apua!!! Viisitoista minuuttia ruokatuntiin, olemme menossa mäkkäriin kaverieni kanssa, koska kaverini haluavat niin. En halua jäädä yksin, joten on mentävä mukaan... Se siitä herkkulakosta.

Ehkä paastoan, väitän syöneeni juuri. Eieiei en vain jaksa itseäni. Lihavaa minua. Minä laiskapaska, joka ei ole jaksanut mennä edes salille torstain jälkeen. Tänään on pakko päästä salille ja olla syömättä. Pakko! En voi lihota enään.

Me molemmat tiedetään, ettei tän pitänyt mennä niin

Mitä pitäs ajatella taas tästä kaikesta? Oon ilonen, nauran, hyppelen onnesta, mutta mun sisällä on tyhjiö. Jotain puuttuu. Mitä multa puuttuu? Sen mäkin haluisin tietää. Tuntuu että en enään jaksa, silti jokin saa mut yrittää päivä päivältä vaan enenmän.

Istuin tänään autossa poikaystävän kanssa. Katsoin kun hän rauhallisesti ajaa autoa ja kuuntelee musiikkia. Katsoo minua hetken ja hymyilee. Tuolloin tajusin taas kuinka paljon häntä rakastan. Se pieni hymy, saa minut hyppimään onnesta. Miten näin pieni asia voi saada minut näin onnelliseksi? Rakastan häntä.

Ruokahaluni on edelleen heikko, hieman parempaan suuntaan ollaan menty, mutta vielä on parannettavaa. Herkuttelen ihan liikaa, se saa minut vihaamaan itseäni vielä enemmän. Yksinäisyys ja herkuttelu vie voiton. Paha pois minusta. Hyihyihyi. Katoa. Olisimpa ilmapallo, niin kevyt, että lähden lentoon. Voisin vain leijailla maailman ääriin ja nähdä maailman ihan eri näkökulmasta ja lopulta pudota takaisin maanpinnalle.

Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin? En minä ainakaan.

Speak

Muutama hyvä päivä takana ja viikonloppu edessä, luultavasti ihan kauheat päivät edessä. Pelottaa edes miettiä mitä viikonloppu tuo tullessaan. Poikaystävä lähtee jonnekkin huittisiin, kauas pois juuri kuin haluaisin viettää aikaa kahdestaan.

Viikonlopun aikana pitäisi tehdä koulutehtäviä, mutta en taida kuitenkaan jaksa tehdä yhtään mitään koko viikonlopun aikana. Löydän itseni kuitenkin vain,makaamasta omasta sängystä neljän seinän sisältä, yksin.

Yksknäisyys pelottaa. Niinkun kaikki muutkin asiast tällähetkellä. Kävin tänään labrassa, seitsemän putkea.verta, ihan järkyttävän paljon. Yäk.

Pelotti hieman laittaa omaa kuvaa tänne, mutta uskalsin kuitenkin. Kuvassa on poikaystäväni, hyvä ystäväni ja minä. Ja hyi, herkuttelen ihan liikaa!! Kokoajan jokin herkku laukussa mukana. Hyi minua. Ällöttää. Yäkyäkyäk. Pakko poistaa läskit itsestäni. Hyihyihyi. Olen ällöttävä.

Mitä huominen tuo tullessaan?

Siitä on viikko, kun viimeksi kirjoitin. En vain ole löytänyt sanoja ajatuksilleni.

Sisimpäni on täysin murentunut. Kaikki suunnitelmat ovat kariutuneet. En enään osaa sanoa miltä elämäni näyttää viikon päästä, tai edes ajatella minkälaista elämäni olisi vuoden päästä. Pelkään menettäväni minulle sen tärkeimmän ihmisen, poikaystäväni.

Eilen, vappuaattona minulla oli psykiatriaika, jossa oli mukana myös sairaanhoitaja. Sain siellä hyvin uskoteltua heille, että olen kunnossa. Etten tarvitse osastohoitoa, enkä pitkäaikaista hoitosuhdetta erikoissairaanhoidonpiirissä. Nyt minulle on sovittu seuraava aika parin viikon päähän. Onneksi.

Äh, miksi valehtelen olevani kunnossa, kun sisimpäni huutaa enemmän apua kuin koskaan.

Sunny day

Kaunis aurinkoinen kevätilma, ihana keskiviikko. Vai onko kuitenkaan? Ei taida olla. Herätyskello soi 5.45, tuohon mennessä olin nukkunut juuri ja juuri kolme tuntia. Aamulla odottikin sitten ahkeraa ruotsin kokeeseen lukemista, kotona, bussissa, junassa, koulun ruokalassa ennen koetta. äh, nyt kokeen jälkeen tuntuu kyllä siltä, että läpi pääsisin, mutta en kovin hyvällä arvosanalla.

Selailin tänään opintosuorituksiani, ei hyvältä näytä lukion puolelta. Uskon kyllä saavani ne suoritettua, kunhan vain saan otettua itseäni niskasta kiinni. Pitäisi ilmottautua enkun viidennelle kurssille iltapuolelle, jossa pääsen osallistumaan kokeeseen. Tämä on tehty niiin vaikeaksi, joten en vaan ole saanut aikaiseksi sinne ilmottautua..

Muuten tänään on ihan hyvä päivä. Hymyilen aidosti. Hyppelen ympäriinsä innoissani. Mikään ei pysty pilaamaan fiilistäni. Niin ainakin tällä hetkellä tuntuu.

Nyt istuskelen äikän tunnilla, pidimme juuri esitelmän Minna Canthista, joka onnistui mielestäni todella hyvin.

Huomenna olisi psykologi taas. En tiedä mitä ajatella. Toivon, ettei siellä asioista puhuminen saa olotilaani laskemaan. Yritän meinaan unohtaa ongelmani, jonka takia luultavasti minulla onkin näitä hyviä päiviä.

Ei löytynyt onnea onnelesta

Miten tän nyt sanoisi.. Oon sekasin mun ajatusten kanssa, taas. Tunnen oloni onnelliseksi, hymyilen ja nauran enemmän kuin esimerkiksi.viikko sitten. Samalla taas tuntuu ettei mikään onnistu, enkä saa mitään aikaiseksi.

En tiädä mitä pitäisi tehdä. Jään koulussa jälkeen päivä päivältä vaan enemmän. En vaan saa aikaiseksi tehdä mitään. Viime jakson muutama tehtävä on edelleem rästissä ja huomenna olisi ruotsin uusintakoe. Miten voinkaan selvitä tästä koulusta.

Itsetuhoisuus on kadonnut, onneksi. Mutta ruokahalu on edelleen kadoksissa, en vieläkään saa syötyä juuri mitään päivän aikana. Tiedostan kyllä, etten kauaa jaksa tätä touhua. Käyn kuitenkin salilla sen 3-4 kertaa viikossa, jolloin rääkkään itseäni lähes pyörtymispisteeseen asti.

Lupaan täällä nyt sen että, lopetan tupakoinnin. Poltan vielä tuon askin mikä laukussani lymyilee. Sen jälkeen lopetan. Uskon pystyväni.

Tell me

Haluisin kirjottaa jotain iloista, että mun elämä vaan hymyilis...mut sillon mä valehtelisin.

Oon väsynyt. En jaksa enään tätä kaikkea paskaa mitä mun niskaan kaadetaan. Poikaystävä pitää mulle mykkäkoulua, saa mut tuntemaan oloni syylliseks meiän riitoihin, vaikkei me nyt riidellä edes. Toi kuitenkin jostain syystä tekee juuri niin mikä satuttaa mua eniten. Kauan mä vielä jaksan?

En tiädä mitä teen. Pelkään itseäni.

Elämänhalu palasi

Eilen oli huono päivä. Koko päivän ahdisti enemmän kuin koskaan aiemmin. Koulun jälkeen malmin asemalla, tuntematon mies pelasti minut. Ei antanut minun toteuttaa aikomustani. Kuulen edelleen päässäni junan kova äänisen tööttäyksen. Pääni löi tyhjää, miksi yritin tehdä sen mitä en oikeasti haluakkaan. Kiitän tätä miestä, hän auttoi minua tajuamaan mitä oikeasti haluan.

Minut meinattiin kirjata osastolle, omistan hyvät neuvottelu ja esitystaidot, niin en joutunut peijakseen ambulanssikyydillä, vaan sain itse lähteä sinne, yksin. Peijakseen en kylläkään mennyt. En kokenut sitä tarpeelliseksi. Nyt kun mietin niin ei se olisi ollutkaan tarpeellista. Nyt kaikki on hyvin. Ei ole itsetuhoajatuksia. Olen iloinen.

Haluan elää, viettää aikaa läheisteni kanssa. Rakastaa, olla onnellinen. Kuolla vanhana. En nuorena ja masentuneena. Haluan kokea vielä paljon. Matkustaa ympäri maailmaa.

Nyt olen iloinen, elämänhaluinen. Haluan parantua, enemmän kuin mitään muuta. Rakastan läheisiäni. Arvostan heidän tukeaan. Tutustuin jotakin aikaa sitten, tyttöön, joka muutti elämääni. Hän on samassa tilanteessa kanssani. Hän ymmärtää minua, pystyn kertomaan hänelle asioita mitä en voi kertoa muille.

Dark side

Tänään mielessä on pyörinyt kaikenlaista, olen miettinyt miltä elämäni

näyttää kuukauden päästä, vuoden päästä ja viiden vuoden päästä.

Tuohon on todella vaikeeta vastata. Tulevaisuuden suunnitelmat on ihan auki.

Tai perjaatteessa mulla on ajatus, aion opiskella, mennä ammattikorkeaan.

En halua jäädä pelkäksi lähihoitajaksi. On vain vielä aika auki miksi kouluttaudun.

 

Haluan seurustella vielä vuosienkin päästä nykyisen poikaystäväni kanssa,

haluan vanheta hänen kanssaan, mutta kuinka kauan hän jaksaa minua,

jos en paranekkaan nopeasti? Jos masennukseni ja muut oireet kestävät

vielä useita vuosia..jaksaako hän minua, vai hylkääkö hän minut niinkuin

kaikki muutkin? Toivon ettei näin kävisi, mutta en tiedä.

Masentavaa edes miettiä.

 

 

 Tänään on ollut kuitenkin suhteellisen hyvä päivä, kunnes tulin kotiin.

Kauhea huuto ja meteli. Ei yhtään omaa rauhaa.

Kaikki kiukuttelee jostakin, mikään ei ole kenelläkään hyvin.

Tekisi mieli lähteä lenkille, ulos, tupakalle, mutta kroppa sanoo ei.

Mun muutama luokkalainen järkyttyi tänään aamulla, sain ihan

puun takaa ahdistuspaniikkikohtauksen. Tuntui että taju lähtee hetkellä

millä hyvänsä. En ollut kertonut heille, että kohtaukset ovat arkipäivääni.

Eihän kukaan heistä ole ennen edes nähneet kohtauksiani, joten

he eivät ymmärtäneet mistä on kyse, ja alkoivat panikoimaan.

Tuon jälkeen minua ei jätetty yksin, vaikka kuinka vakuutin pärjääväni.

Kohtauksia tänään on tullut tähän mennessä neljä.

Let me go

Istun koulussa, takarivillä nurkassa. On terveystiedon tunti ja puhumme nukkumisesta. Silmäluomeni painuvat kiinni hetkihetkeltä vain enemmän ja enemmän. Nukahdan kohta, jos en piristy yhtään. Opettajan puheet vilisee minun ohi aivan liian kaukaa. En kuuntele, en tiedä miksen.

Riitelin tai ei, en riidellyt. Kinastelin poikaystäväni kanssa eilen illalla/yöllä. Joten yöllä ei uni oikei tullut luokseni. Tämä sai minut miettimään mitä järkeä tässä enään on jos edes poikaystäväni ei jaksa minua. Kohtelen häntä huonosti, hänen mielestään. Itse ajattelen hänen olevan tärkein ihminen minulle, ainoa jonka tuella on oikeasti merkitystä. Hän on kaikki mitä minulla on. Menetän hänet, olen huono ihminen. Karkoitan kaikki pois ympäriltäni. En vain jaksa enään. Liian raskasta, ahdistaa ihan liikaa.

Ei, en pääse tänäänkään salille. Miksi mulla pitää olla koulutusinfo illalla. Miksimiksimiksi juuri tänään. Suunnitelmat menevät perseelleen ihan täydellisesti. Vihaan tätä. En suunnittele enään mitään. En kestä pettymyksiä enään.

Pitäisi kai laittaa puhelin pois ja alkaa keskittymään tunnilla käsiteltäviin aiheisiin.

Levoton tyttö

Sanoin hyvät yöt perheelle ja poikaystävälle ja ryömein peiton alle lämpimään.

Tajuan, ettei minua edes väsytä. Otan tietokoneen syliin ja lopputuloksena kirjoitan tätä.

 

Olen pettynyt, en päässyt tänään salille, vaikka olin odottanut sitä todella paljon.

Yleisillä kulkeminen ei kuitenkaan innostanut niin paljoa, että olisin saanut aikaiseksi lähteä.

Toivottavasti edes viimeistään huomenna pääsisin taas rääkkäämään itseäni salille.

 

Olo on todella yksinäinen, hajamielinen ja ajatukset leijailee päässä tuhatta ja sataa.

Yritän sanoa itselleni olevani kunnossa, ettei minulla ole mitään hätää.

 

Pelkään huomista koulupäivää, lukiopäivä. Teen kuolemaa jo amispäivinä,

jotka ovat sentään suhteellisen lyhyitä. Lukiopäivät ovat puuduttavia, tylsiä ja pitkiä.

Huomenna kymmenestä neljään. Ohjelmassa siis tunneilla nukkumista.

 

En saa selkoa ajatuksistani. Ne ovat kuin vuoristorata pääni sisällä.

Kirkuvia lapsia, iloisia aikuisia..niin paljon erilaista, hyvää ja pahaa.

 

Ehkä laitan napit korville ja menen nukkumaan.

Welcome to my wonderland

Tammikuun 15. päivä, vain kolme päivää ennen 18-vuotis syntymäpäivääni,

minulle rakas ihminen lähti taivaaseen lepäämään oman käden kautta.

Kuolema ei ollut yllättävä, ottaen huomioon hänen aiemmat itsemurhayritykset.

Hän oli siis enoni, lapsirakkain ihminen ketä vain tiedän.

Uusivuosi meni kurjasti, tiedottomana, turhautuneena, emmehän me voineet

tehdä mitään, enoni makasi koomassa sairaalan teho-osastolla.

Kävimme katsomassa häntä kerran, joka oli aivan kauhea reissu.

Itkua pidätellen sain sanottua viimeiset sanani hänelle:

"Kai sä tiiät et oot mulle tärkeä ja mä oikeasti rakastan sua todella paljon.

Ole kiltti ja selvii tästä, me tarvitaan sua vielä. Sä oot taistelia."

En saanut vastausta, enoni oli puhekyvytön, lähes vihannes.

Hän pystyi liikuttamaan jonkin verran käsiään, jotka olivat pakkositeissä

oman turvallisuutensa vuoksi. Pidin häntä kädestä kiinni ja tunsin hellän puristuksen.

Tajusin etten pysty enään kovin pitkään hillitsemään tunteitani ja purskahtaisin itkuun

hetkellä millä hyvänsä. Tuon jälkeen purskahdinkin järkyttävään itkuun.

Katsoin enoani silmiin, vetistäviin silmiin. Silmäkulmasta tippui kyynel.

Hengitysmaskin alla huulet liikkuivat mutta ääntä ei tullut.

Tunsin oloni voimattomaksi. Haluan auttaa, mutta miten?

En voi tehdä yhtikäs mitään. Tiedostan enoni kuolevan hetkellä millä hyvänsä.

 

Enoni kuoleman jälkeen olen nukkunut todella huonosti.

Muutamasta tunnista viiteen tuntiin per yö. Aivan liian vähän.

Maaliskuun alussa hakeuduin lääkärin puheille univaikeuksieni vuoksi.

Minulle todettiin vakava sekamuotoinen masennus ja ahdistuneisuus.

Saan ahdistuskohtauksia, itsetuhoajatuksia, paniikkikohtauksia ja

tunnen oloni syrjäytyneeksi, yksinäiseksi, turhaksi.

Mieli tekisi vetää purkillinen pillereitä ja viinaa.

Lähteä myös lepäämään enoni viereen, oman käden kautta.

Nyt elämäni rullaa eteenpäin ongelmien kanssa melko heikosti.

Päivä päivältä tuntuu etten enään jaksa nousta sängystä ylös.

Ruoka ei maistu, syön keskimääräisesti yhden pienen aterian päivässä,

käyn neljä kertaa viikossa kuntosalilla, jossa yritän olla pyörtymättä.

Millään ei tunnu olevan mitään merkitystä enään, paitsi läheisilläni.

En halua heille mitään pahaa, heille ei saa tapahtua mitään.

Tärkeimmältä ihmiseltä, äitiltäni salaan asioita, jottei hän kärsisi niinkuin minä.

En halua hänen valvovan öitään miettien minun hyvinvointiani.

Tekohymyni on mahtava, pystyn lähes kaikille näyttämään olevani iloinen,

vaikka sisälläni virtaa joki itkua, pelkoa, kauhua, kuolemaa.

Pelkään itseäni, sitä mitä voin tehdä hetkellä minä hyvänsä itselleni.

Tiedän käytökseni aiheuttavan pahaa läheisilleni, en vain voi itselleni mitään.

Vielä jokin kaunis päivä olen terve, normaali ihana iloinen itseni.

Ilman pelkoa kuolemasta, aidosti onnellinen.

Sitä päivää odotellessa, jos sinne asti pääsen.